Olen kirjoittanut tämän jutun joitakin vuosia sitten. Sun äitis innoittamana sain hyvän syyn liittää sen  tänne blogiini. Mummoni kuoli 11 vuotta sitten, odotin silloin ensimmäistä lastani. Mulla oli ihan älyttömän hyvä mummo. Nyt iski niin kova ikävä että itkettää.

Nyt jo edesmennyt mummo oli lapsuuteni ehdoton kärkihahmo. Perheeni neljästä lapsesta minä olin se, joka vietti eniten mummon kanssa aikaa. lLieneekö syynä ollut se, että olin perinyt mummon ulkonäön, vai olinko muuten vain mieleinen, mutta minä olin meistä lapsenlapsista mummon suosikki. Mummolle ei tarvinnut kiukutella, eikä mummolassa yleensä tarvinnut tehdä mitään kovin työlästä. Äidin ja isän mansikkapelloilla mummon tontilla, tein kyllä täyttä työpäivää jo kahdeksan vanhana, mutta mummo käski korkeintaan hakemaan puita liiteristä ja se oli mukavaa.

Olin aika ahdistunut lapsi, mutta mummolassa minun oli helppo olla. Pakenin kotini lastulevyseiniä ja ikuista yksinäisyyden tunnetta metsän laidalle mummon mökkiin. Vain siellä osasin rentoutua ja siellä tunsin oloni vapaaksi. Tarinoille olin ahne. Mummo ei ollut mikään synnynnäinen tarinaseppä, mutta lapsen viattomuudella kyselin kaikenlaista ja sain hänet kertomaan sellaisia asioita, joista aikuiset eivät muuten lapsille puhuneet. Kuulin tarinoita mummon lapsuudesta. Elämästä ottolapsena tädin luona. Koulukiusaamisesta 1920 –luvulla. Enon sotaan lähtemisestä 1918. Nuoruudesta ja aikuistumisesta. Kuulin myös työstä piikana Heinämäen taloissa ja raskaasta elämästä kylän kiertävänä pyykkärinä. Mummo kertoi ihania tarinoita rakastumisesta ukkiini, joka laulamalla vietteli mummon vaimokseen. Sain kuulla häneltä isäni lapsuudesta ja kolmekymmentäluvun köyhyydestä. Mummon tarinat elämästä ja kuoleman kohtaamisesta, ovat antaneet minulle voimaa omissa vaikeuksissani.

Aikuistuessani olen verrannut oman elämäni kokemuksia mummon elämäntarinaan, ja todennut päässeeni elämässä naurettavan helpolla. En ole menettänyt miestäni ja jäänyt 32 vuotiaana sotaleskeksi.. Lapseni ei ole juonut vahingossa lipeää ja kuollut siihen. En ole synnyttänyt seitsemää lasta, enkä haudannut niistä neljää ennen omaa kuolemaani. En ole kärsinyt nälästä, enkä pohjattomasta köyhyydestä. Epilepsiastakaan, tuosta mystisestä ja viisikymmenluvulla häpeällisestä kaatumataudista, minulla ei ole henkilökohtaisia kokemuksia. Mummo oli kiltti ihminen, joka eli itsensä kanssa sovussa. Elämä oli antanut paljon rankkoja kokemuksia, mutta katkeroittanut se ei ollut. Tärkein mummolta oppimani asia on, että ihminen selviää sietämättömistä tilanteista, jos tahtoo. 

Ukkini kuoleman jälkeen mummon elämässä oli vaihe, josta olen kuullut vain kiinnostavia, mutta vähemmän mairittelevia juttuja. Mummon koti, tupa ja kammari, sijaitsi aivan tien vieressä. Mökki oli oiva levähdyspaikka työmiehille ja kaikenlaisille kulkijoille, jotka levähtämistä tarvitsivat. Joku tarvitsi vettä, toinen kahvia, ja kolmas jotain muuta hyvää, eikä mummo pihtaillut, vaikka köyhä olikin, tai ehkä juuri siksi. 

Mummo oli niitä naisia, joka antoi ymmärtää ja ymmärsi antaa ja sai siitä vähäistä iloa köyhään elämäänsä. Ohikulkija saattoi tuoda leivän, paketin voita, tai palan makkaraa nälkäisille lapsille, jotka kuuntelivat syntistä melskettä Hildan kammarista ja häpesivät äitinsä tapaa elää. Mummo ei elämäänsä hävennyt, miksi olisikaan, vaikka häpäistä häntä paljon yritettiinkin, sillä ei mummo ilmaiseksi lystiä pitänyt, vaan maksoi siitä koko elämänsä. Kahden aviottoman lapsen äitinä hän sai kokea loputtomasti pilkkaa, ivaa ja ylenkatsetta niiltä, jotka kokivat olevansa vähemmän syntisiä.  Pienessä savolaisessa kylässä oli paljon synnittömiä ja kun mummosta oli puhe,  löytyi aina joku, joka oli valmis heittämään ensimmäisen kiven ja toisenkin. Elämän kurjuus tai vakava sairaus olivat kyläläisten mielestä synnin syytä. Avoin seksuaalisuus oli hävettävää ja tuomittavaa. Siitä kuului rangaista, jos ei muulla niin tylyydellä pilkalla ja ylimielisyydellä. 

Minun mummoni oli maailman kiltein ja lempein ihminen. Koko elämässäni en tule arvostamaan ketään ihmistä enempää kuin häntä.